Hybridisodan evoluutio ja sen seuraukset

Hybridisota on siitä harvinainen sotatieteellinen käsite, että sen ovat valjastaneet yleisesti käyttöön niin tutkijat, media kuin päätöksentekijätkin. Käsitteestä on kirjoitettu paljon, mutta keskustelussa on viime aikoina nähty harvoja tuoreita näkökulmia. Yksi olennainen ja tähänastisessa keskustellussa puuttunut näkökulma on hybridisodan evoluutio ja tämän seuraukset. Kirjoittaja käsittelee hybridisotakäsitteen alkuperää ja käsitteen laajentumista osana nykyaikaisen sodan sodankäynnin muutosta.

Sodankäynnin muutoksella on välittömiä vaikutuksia, jotka sekä sotatieteiden että päätöksentekijöiden on huomioitava. Sodan laajeneminen koskee väistämättä myös upseerikuntaa, joka on perinteisesti vastannut sodankäynnistä – ja joka vastuunsa takia on avainasemassa myös sotatieteiden kehityksessä.

Hybridisota nousi laajaan tietoisuuteen vuonna 2005, jolloin kenraali ja tuleva puolustusministeri James Mattis ja everstiluutnantti Frank Hoffman varoittivat ”hybridisotien noususta.” Mattiksen keskittyessä sotilasuraansa jatkoi Hoffman hybridisotien pohtimista. Hänen mukaansa hybridisodissa käytettiin eri menetelmiä ja keinoja, sekä yhdistettiin tavanomaisia, epätavanomaisia ja rikollisia elementtejä terrorismin ja uuden teknologian kanssa. Hybridisodankäynnissä näiden erilaisten keinojen ja tapojen odotettiin johtavan myönteisiin synergiavaikutuksiin ja ei-valtiollisten toimijoiden korostuneeseen uhkaan.

Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä käytiin sotaa pääosin maiden sisällä, ei niiden välillä. Hoffman tulkitsi vuonna 2006 Israelin ja libanonilaisen Hizbollah-liikkeen välisen sodan hybridisodan prototyypiksi. Vaikka Israel odotetusti voitti reilun kuukauden mittaisen sodan, oli voiton hinta odotettua kovempi. Hizbollahin taistelijat olivat paremmin koulutettuja kuin Israelin palestiinalaiset vastustajat, ja esimerkiksi ampuivat sodan aikana tuhansia raketteja Israeliin. Hoffman katsoikin Hizbollahin onnistuneen yhdistämään sissitaktiikkaa ja modernia tekniikkaa tavalla, joka haastoi yhden maailman kehittyneimmistä asevoimista. Teknologia ei siis taannut menestystä, halvasta voitosta puhumattakaan.

Analyyttisesti hybridisodan ongelma oli se, että se perustui jo ennestään epämääräisiin ja kyseenalaisiin tavanomaisen ja epätavanomaisen sodan käsitteisiin. Vaikka tavanomainen sota ymmärretään usein valtioiden välisenä, käydään valtaosa moderneista sodista valtioiden sisällä. Tässä suhteessa tavanomainen sota onkin tosiasiassa epätavanomaista. Myös terrorismin käsitteen ongelmallisuus on yleisesti tiedossa. Viime kädessä kaikkia ei-valtiollisia aseellisia toimijoita voidaan pitää rikollisina.

Hybridisodan läpimurto

Analyyttisistä ongelmistaan huolimatta hybridisodan läpimurto tuli vuonna 2014 Venäjän miehitettyä ja anastaessa Ukrainalta Krimin niemimaan. Hybridisota yhdistettiin lähes välittömästi nyt kuuluisaan Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenraali Valeri Gerasimovin puheeseen. Gerasimovin puhe tulkittiin pian venäläiseksi hybridisodan doktriiniksi. Tulkinta oli virheellinen, eikä Gerasimov esimerkiksi maininnut puheessaan sanaa hybridi. Hän keskittyi sen sijaan kuvaamaan käsitystään Yhdysvaltojen kuluneiden vuosikymmenien aikana käymistä sodista, sekä arabikevään opeista nykyaikaiselle sodankäynnille. Puheen pitkä otsikkokin painotti sotatieteiden tärkeyttä tuleviin sotiin varautumiselle.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan johti hybridisodan evoluutioon. Käytännössä hybridisodankäynti sulautui yhä tiukemmin Venäjän uhkaan. Jotkut tarkkailijat tulkitsivat kaikki Venäjän tai venäläisten toimet osaksi tarkkaan harkittua hybridisodankäynnin strategiaa. Tämä sekoitti jo valmiiksi epäselvää hybridisodan käsitettä, ja johti toistuvasti Venäjän uhan yliarviointiin.

Jälkeenpäin on selvää, että Krimin niemimaan lähes veretön valloitus oli tapauksena ainutlaatuinen. Niemimaa oli kuulunut Venäjään vuoteen 1954 asti, ja merkittävä osa niemimaan asukkaista oli Venäjään liittymisen kannalla. Vain kuukausia myöhemmin venäläiset sotilaat osallistuivat taisteluihin Itä-Ukrainan Donbasissa, jossa Venäjän kannatus oli huomattavasti vähäisempää. Hybridisodankäynnistä on yhtä lailla vaikea nähdä merkkejä Venäjän myöhemmissä sotatoimissa Syyriassa.

Vuoden 2014 jälkeen länsimaisessa keskustelussa vaikutti usein siltä, että vain Venäjä kävi hybridisotaa. Tulkinta on ongelmallinen. Jos vain Venäjä käy hybridisotaa, riittää meille tältä sodalta puolustautuminen. Hybridisodankäynnin Suomessakin käytetty synonyymi hybridiuhka antaa selvästi ymmärtää, että toiminta nähdään uhkana, ei mahdollisuutena. Onkin vaikea havaita minkäänlaista kiirettä oppia hallitsemaan tämänkaltaista sodankäyntiä. On myös ironista, että venäläisissä keskusteluissa hybridisodankäynti ymmärretään länsimaiden Venäjän vastaisina toimina.

Yhteenvetona Hoffmanin hybridisodankäynnistä voidaan todeta, että käsite haastoi pohtimaan nykyaikaista sotaa ja sodankäyntiä. Valitettavasti tilaisuutta ei laajasti hyödynnetty. Hybridisodankäynnistä muodostuikin huonosti määritelty neologismi, joka sanoi sekä liikaa että liian vähän nykyaikaisesta sodasta. Useimmiten hybridisota muodostuikin esteeksi sodan ja sodankäynnin paremmalle ymmärtämiselle. Tilannetta ei juuri parantanut hybridisodan ulkoistaminen Venäjän toimiksi. Viime kädessä passiivisuutemme kieli heikosta strategian ymmärryksestä.

Hybridisodan kehittyminen

Krimin valtauksen jälkeen on tullut yhä selvemmäksi, että hybridisodan käsite on kehittynyt Hoffmanin alkuperäisestä määritelmästä. Hybridisota keskittyi alun perin tavanomaisten ja epätavanomaisten keinojen ja menetelmien sekoittamiseen operatiivisella tasolla ja sotatilan vallitessa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan laajeni hybridisota kuvaamaan etenkin ei-sotilaallisten keinojen käyttöä harmaalla sodan ja rauhan välisellä alueella.

Kehityskulku nosti hybridisodankäynnin operatiiviselta tasolta strategiselle tasolle. Tämä on selvää esimerkiksi Gerasimovin puheesta, jossa hän painotti ei-sotilaallisten keinojen tärkeyttä moderneissa konflikteissa. Klassisia vastakumouksellisen sodankäynnin teoreetikoita mukaillen katsoi Gerasimovkin neljän viidesosan sodankäynnistä koostuvan poliittisesta toiminnasta. Vain jäljellejäävä viidesosa koostui varsinaisesta sotilaallisesta toiminnasta.

Kehittynyt hybridisodankäynnin käsite muistuttaa vastakumouksellisen sodankäynnin lisäksi myös kylmän sodan aikaista poliittista sodankäyntiä. Poliittisen sodankäynnin airut oli amerikkalainen diplomaatti George F. Kennan, jolla oli keskeinen rooli Yhdysvaltojen ja länsimaiden Neuvostoliiton patoamiseen keskittyneen ulkopoliittisen doktriinin laatimisessa. Kennanin mukaan poliittinen sodankäynti oli 1800-luvun sotilasteoreetikon ”Carl von Clausewitzin opin loogista soveltamista rauhan aikana.” Kennanin mukaan poliittisessa sodankäynnissä käytettäisiin kansallisten tavoitteiden saavuttamiseksi sotaa lukuun ottamatta kaikkia valtion omaamia keinoja.

Kuten kylmän sodan aikana, pyrkivät valtiot tänä päivänäkin välttämään konfliktien hallitsematonta eskaloitumista ja esimerkiksi puolustusliitto NATOn viidennen artiklan aktivoimista. Sotilaallisten keinojen käyttö on ei vain arvaamatonta ja kallista, vaan myös vaikea perustella niin kotimaiselle kuin kansainvälisellekin yleisölle. Kirjoitushetkellä Yhdysvalloilla on myös valtava sotilaallinen ylivoima, minkä johdosta maata haastetaan ennen kaikkea ei-sotilaallisesti. Kuten Suomessa käytetty termi ” laaja-alainen vaikuttaminen” antaa ymmärtää, voidaankin sodankäynnistä sanoa tulleen yhä vahvemmin ei-sotilaallista.

Hybridisodan seuraukset

Clausewitzin mukaan valtiomiesten ja kenraalien ”ensimmäinen ja kaikkein perustavanlaatuisin strateginen kysymys” on ymmärtää, millaista sotaa he käyvät. Siksi onkin olennaista kysyä, kuvaavatko ei-sotilaallinen sodankäynti, hybridisodankäynti, poliittinen sodankäynti ja muut vastaavat termit nykyaikaisen sodan laajempaa muutosta.

Sotatieteillä on keskeinen rooli kysymykseen vastaamisessa. Tämän ymmärsi myös Gerasimov, joka lopetti puheensa esittämällä ”loogisia kysymyksiä: Mitä on moderni sota? Mihin asevoimien pitää valmistautua? Miten ne on aseistettava? Vasta näihin kysymyksiin vastaamisen jälkeen voimme pitkällä aikavälillä määrittää asevoimien rakentamisen ja kehityssuunnat. Tätä varten on välttämätöntä ymmärtää selkeästi voimankäytön muodot ja menetelmät.”

Gerasimovin esittämät kysymykset ovat perustavanlaatuisia ja vaikeita, mutta välttämättömiä. Jo hybridisodan käsitteen historiattomuus alleviivaa sotatieteiden merkitystä nykyaikaisen sodankäynnin ymmärtämiselle. On sekä turhaa että vaarallista keksiä uudestaan pyörä ymmärtämällä hybridisota täysin uudeksi ilmiöksi.

Upseerikunnalla on tärkeä rooli näiden kysymysten pohtimisessa niin ammattikunnan ytimen muodostava sotatieteellinen tieto, sekä vastuu jalkauttaa tätä tietoa käytäntöön. Siksi onkin tärkeä huomioida, että länsimainen tapa käsittää sota juontuu pitkälti Clausewitzin kirjoittamasta teoksesta Sodankäynnistä.

Sodankäynnistä oli teoksena vallankumouksellinen siksi, että Clausewitz keskittyi filosofiaan, eikä ajalle tyypilliseen tapaan yleispäteviin sodankäynnin oppeihin. Clausewitzin sodankäynnin määritelmä politiikan jatkamisena muilla – väkivaltaisilla – keinoilla on yhä laajassa käytössä. Määritelmän takia oli tuskin yllättävää, että Clausewitz piti väkivaltaa sodan muuttumattomana luonteena.

Etenkin poliittinen sodankäynti on kuitenkin ristiriidassa Clausewitzin sodan teorian kanssa. Clausewitzin määritelmän mukaan kaikki sota on luonteeltaan poliittista tavalla, joka tekee etuliitteestä ”poliittinen” tarpeettoman. Kennan valitsi etuliitteen todennäköisesti vähentääkseen väkivallan merkitystä kamppailussa kansainvälistä kommunismia vastaan sekä laajentaakseen kylmän sodan aikaista kapeaa sotilasstrategiaa kohti laajempaa keinovalikoimaa käyttävää suurstrategiaa. Viime kädessä suurstrategian käsite keksittiinkin siksi, että sodan poliittinen kontrolli pysyisi siviilien eikä upseerien käsissä. Tämä oli kuitenkin kauan Clausewitzin ajan jälkeen, jolloin poliittinen ja sotilaallinen johto saattoivat vielä henkilöityä yhteen ja samaan hallitsijaan. Toinen ristiriita on, että Clausewitz olisi tuskin lukenut ei-sotilaallista sodankäyntiä, hybridisodankäyntiä, poliittista sodankäyntiä tai muuta väkivallatonta aktiviteettia sodaksi tai sodankäynniksi.

Ristiriidat voisi kuitata puhtaaksi semantiikaksi, ellei niillä olisi todellisia seurauksia – joista monet koskevat välittömästi upseerikuntaa. Clausewitzin teoria vaikutti esimerkiksi suoraan Samuel Huntingtonin näkemyksiin ammattikunnasta. Huntingtonin mukaan upseerit olivat ”väkivallan managereita” ja sotaväen funktio menestyksekäs aseellinen taistelu. Ajatus ei-sotilaallisten keinojen lisääntyneestä hyödystä perinteisten sotilaallisten keinojen kustannuksella herättääkin väistämättä perustavanlaatuisia upseerikuntaa koskevia kysymyksiä.

Hybridisota ja upseerikunta

Upseerit ovat perinteisesti ottaneet vastuun sodankäynnistä. Miten tämä toimii tulevaisuudessa, jos monet keskeisistä keinoista ovat luonteeltaan ei-sotilaallisia, eivätkä lähtökohtaisesti kuulu Puolustusvoimille? Esimerkkeinä tällaisista keinoista ovat tuoreessa puolustusselonteossakin mainitut kyber- ja informaatiouhat – joita kutsutaan muualla usein kyber- ja informaatiosodaksi. Ajatus ei-sotilaallisilla keinoilla käytävästä sodasta alleviivaa entisestään sodan ja rauhan eron hämärtymistä. Sama pätee myös niin kutsuttuun kansainväliseen kriisinhallintaan, jota ei Suomessa pidetä sotana, enintään ”sodankaltaisina.”

Konkreettinen viimeaikaisten sotien opetus on, etteivät pelkät sotilaalliset keinot takaa voittoa nykyaikaisissa konflikteissa – ainakaan silloin, kun sodan tarkoitus on jotakin muuta kuin hallinnon kaataminen. Vaikka sotilaallisten keinojen rajallisuudesta on puhuttu pitkään, tekee tappio Afganistanissa kysymyksen ajankohtaiseksi myös Suomelle. Ei ole juuri näyttöä siitä, että mekään onnistuimme nitomaan eri sotilaalliset ja ei-sotilaalliset keinot yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Tämä on hälyttävää – paitsi jos uskoo sotien ratkaisun tapahtuvan Taistelukenttä 2020 -videon mukaisesti perinteisesti taistelemalla suomalaisessa metsämaastossa. Sodankäynnin kehittämisen tarpeellisuus tulee ilmi esimerkiksi Puolustusvoimain komentajan näkemyksessä, jonka mukaan tappioon Afganistanissa vaikutti olennaisesti puutteellinen paikallisen kontekstin tuntemus. Muutoksen hitaus vuorostaan ilmenee konkreettisesti siinä, että Mattis ja Hoffman alleviivasivat kulttuurin ja kontekstin tuntemuksen tarpeellisuutta jo viisitoista vuotta aikaisemmin varoittaessaan hybridisotien noususta.

On tietysti helppo kritisoida laajoja poliittisia päämääriä, kuten keskitetyn hallinnon ja demokratian rakentamista maassa, jossa ei ole kokemusta kummastakaan. Perustavanlaatuisempi ongelma on kuitenkin huono ymmärryksemme siitä, kuinka voimme käydä sotaa yhdistelemällä erilaisia keinoja yhä monimutkaisemmaksi käyvässä ympäristössä poliittiset tavoitteemme saavuttaaksemme.

Viime kädessä hybridisodan käsitteen sisältämä ajatus nykyaikaisen sodan muutoksesta vaatiikin päätöksentekijöiltä parempaa ymmärrystä niin sodasta kuin strategiastakin. On selvää, että ei-sotilaallisten keinojen käyttäminen juontuu osaltaan siitä tosiasiasta, että heikompien toimijoiden on toimittava fiksummin ja löydettävä vihollisen heikot kohdat. Tämä tosiasia vaatii pieneltä maalta parempaa strategiaa. Suomen onkin kyettävä ei vain vastaamaan ei-sotilaallisiin uhkiin, vaan yhtä lailla valjastamaan ei-sotilaalliset keinot omien tavoitteidemme ajamiseen.

Haaste koskee päätöksentekijöitä niin siviili- kuin sotilaspuolellakin. Jos hyväksyy teesin sodan laajenemisesta, on upseeriston lisäksi vaikea välttää ammattikunnan syvimmän olemuksen pohtimista. Kaikki tämä painottaa sotatieteiden tärkeyttä tuleviin haasteisiin varautumisessa.

Teksti perustuu osittain kirjoittajan Yhdysvaltain armeijan sotakorkeakoulun vertaisarvioidussa Parameters-lehdessä elokuussa 2021 julkaistuun artikkeliin The Evolution of Hybrid Warfare: Implications for Strategy and the Military Profession.

Lehden etusivulle