Polttopiste

Ukraina saa jälleen Venäjän energiakeppiä niin, että helisee. Kaasua ei virtaa entiseen malliin ja myös hiilentuonti venäjältä on kohdannut esteitä. Ellei mikään muutu – parempaan – niin edessä on kylmä talvi mutta lämmin poliittinen ilmapiiri.

Tässä vaiheessa on hyvä varoittaa lukijaa: Olen siirtänyt luontaisen optimismini vähäksi aikaa kärsimään ottelurangaistusta. Kaikki jatkossa esitetyt väittämät on kaivettu siitä laatikosta, jossa lukee ”Ennakoitua heikompi kehitys”. Ihan pohjalla on paperi, jossa seisoo Kadettikoulun vanha viisaus: ”Huutakaa apua”.

Vauhdilla vihreäksi

Venäjältä tuotu energia on pyörittänyt Ukrainan taloutta monella tavalla. Hiilivoimalla tuotettua sähköä on voitu myydä premium-hintaan Euroopan markkinoille. Kaasusta on peritty takuutuottoisaa kauttakulkumaksua. Oma teollisuus on pysynyt liikkeessä ja asunnot lämminneet maltillisin kustannuksin. Siinä sivussa eliitti on pysynyt tyytyväisenä, kun rahaa on virrannut omiin taskuihin. Omat hiilivarastot on tyhjennetty, kaasuputkisto rappeutunut ja kaasusopimus Venäjän kanssa on muutenkin katkolla.

Loppusyksyllä muutama sata erittäin ympäristötietoista mielenosoittajaa vaati Ukrainaa ponnistelemaan kovemmin kohti vihreätä tulevaisuutta. Venäjän energialiikkeet ovat siinä kovasti avuksi, mutta aikataulu saattaa olla liian  nopea. Ukrainalla ei ole tosiasiallisia vaihtoehtoja hiilen, kaasun tai ydinvoiman korvaamiseksi. Ei ainakaan alkavan talven aikana. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että valtion johto ja kansainvälinen yhteisö toivovat oikein kovasti, että Venäjän kanssa päästään sopimukseen. Puheet ”myönteisestä keskinäisriippuvuudesta” on Ukrainan osalta siirretty piirongin alalaatikkoon.

Huoli pois

Eurooppa tietyllä tavalla johtaa ”vihreässä siirtymässä”. Kyse on sisäisen poliittisen paineen purkamisesta. Samalla haluamme välttää Ukrainan tilanteen, jossa ulkopuolinen taho pääsee vahvasti vaikuttamaan sisäisiin asioihimme. Johtoasemasta huolimatta mitään ihmeellistä syytä tyytyväiseen hyrinään ei ole. Ilmasto tulee globaalisti lämpiämään paljon yli tavoitteeksi asetetun 1,5 asteen. Pysäytysnamiskuukkeli ei näy enää edes peruutuspeilistä.

Sisäisellä poliittisella paineella en tarkoita nuorukaisten intoa istua pitkin poikin maanteitä ilmastohätätilaa huutamassa. Kyseinen joukko koululakkoineen ampuu itseään molempiin jalkoihin hukkaamalla tilaisuuden saada maailman parasta opetusta ja aiheuttamalla tunnetason vastareaktioita susirajojen tuolla puolen. Eurooppalainen verrattain hyvin toimiva demokratia on suosinut päättäjiä, joilla on käsitys ilmastotoimien tärkeydestä. Ja suosii vastakin.

Päättäjien käsityksen toimeenpanossa sitten tökkii. Jopa Suomessa on unohdettu viestinnän perussäännöt. Uutisointi ja poliitikkojen lausunnot ovat omiaan levittämään ”ilmastoahdistusta”, vaikka meillä olisi tuhannen lainaeuron paikka herättää toiveikkuutta ja yrittämisenhalua. En tarkoita turhaa toivoa lämpenemisen pysäyttämisestä, vaan siitä, että kaikkien arvioiden mukaan Eurooppa ei edes uudessa maailmassa suistu surkeuteen. No – Etelä-Euroopasta voidaan joustaa. Meillä on kaikki se varallisuus, tietotaito ja sinnikkyys, mitä tarvitaan karmeimpien tulevaisuudenkuvien välttämiseksi. Hups. Lipsahdin iloiseksi omaksi itsekseni.

Mutta ei. Olemme luomassa apokalyptistista himmeliä, jossa myymme päästöoikeuksia. Nostamme energian hintaa sosiaalisesti epätasa-arvoisesti ja mietimme, miten kerättyä rahaa voidaan palauttaa kansalaisille, jotta he voivat ostaa energiaa. Viestinnän ja politiikan painopiste näyttää valitettavasti painottuvan siihen, miten saadaan pidettyä sormea padossa, vaikka tarvittaisiin betonitonta sementtiä. Horjutamme kansalaisten luottamusta päättäjiin, tehtyihin päätöksiin ja niiden toteuttamiseen. Luottamuspulasta puolestaan voi olla mitä ikävimpiä seurauksia tulevaisuudessa, jossa Eurooppa on edelleen globaali hyvinvointialue. Pohjois-Eurooppa jopa porskuttaa, mutta älkää kertoko kenellekään. Etelästä piisaa tulijoita juuri niin paljon kuin päästetään. Tulevaisuuden Euroopassa joustetaan yhä useammin turvapaikanhakijoiden oikeuksista, jos niitä nyt ylipäätään muistellaan muuallakin kuin historiantunneilla.

Rapauttava epäoikeudenmukaisuus

Alueellinen epätasa-arvo heikentää unionin koheesiota, päätöksenteko- ja kilpailukykyä. Jälkimmäinen on muutenkin vaakalaudalla, kun globaali talousvaikutuksemme laskee seuraavien 30 vuoden aikana muutaman prosentin. Sen voisi ehkä pelastaa, jos tutkimukseen ja tuotekehittelyyn ohjattaisiin riittävästi varoja. Kouluttamamme nerot voisivat istua Mannerhemintien asemesta huippulaboratoriossa miettimässä toimivia ja myytäviä ratkaisuja.

Suomalaiset joutuvat luonnollisesti kärsimään. Kahvinlipitys vähenee. Rahvas siirtyy talonpojille tutulle puurolinjalle yhä useampana päivänä. Ei pidä hätääntyä, koska yhteiskunnan eliitti voi edelleen perustellusta syystä käyttää ”tervettä järkeä ja harkintaa” eli syödä lihaa. Metsiin pesiytyy uusia tuholaislajeja, mutta sehän ei haittaa, koska ne pidetään luonnontilassa. Kaavoitukseenkin saadaan poikkeuksellista vauhtia, kun vakiovalittajat huomaavat voivansa kalastaa ikkunastaan kerrostalossa. Tai ainakin joissakin paikoissa kriittisen infrastruktuurin sijoittelua pitää mietiskellä uudelleen. Valveutuneimmat kansalaiset tuntevat henkistä pahoinvointia miettiessään niitä miljoonia, jotka vaeltavat kohti ylänköjä Intiassa ja Pakistanissa. Tällä hetkellä he estävät ilmastonmuutoksen myönteisistä alueellisista vaikutuksista puhumisen kokonaan.

Globaali resurssikilpailu ei katoa ilmastonmuutoksen myötä yhtään mihinkään. Euroopalle ja erityisesti reunavaltio Suomelle on elintärkeää pitää kuljetusväylät auki. Me tarvitsemme raaka-aineita maailmalta, vaikka listalta pudotettaisiin fossiiliset polttoaineet kokonaan pois. Valitettavasti samoilla markkinoilla huseeraa ainakin kaksi supervaltaa ja muutama pikkunilkki. Suomi on osaltaan onnistunut jo pelaamaan itsensä ulos huippuosaajien suosikkikohteena, mutta ehkä voisimme pitää kiinni edes osasta keskivertoja. Säädetään vaikka sen verran kova maastapoistumisvero, ettei kukaan lähde kuin uurnassa. Tai ekologisessa multapussissa.

Boomerin loppupohdinta

Olen suuri maatalouden ystävä. Suomi on yksi niitä harvoja valtioita, jotka voivat siirtää viljelyalueensa oman maansa rajojen sisäpuolella sitten, kun oikein paahtaa, sataa, on kuivaa tai pyryttää. Meillä on valtava osaaminen kasvien ja puiden jalostamisesta, joten todennäköisesti pellot tuottavat jopa aiempaa enemmän. Jos siis on peltoja, polttoaineita ja lannoitteita. Bonuksena aletaan saada syyshanhea pöytään myös haja-asutusalueiden muuten lihattomaan dieettiin. Pormestari syö edelleen poroa tai jotain muuta lähiriistaa kaikkina vuodenaikoina.

Moni hirveys voidaan liudentaa pieneksi mielipahaksi, jos maailmaan tulee rauha heti huomenna ja keksimme kuinka globaalia lämpötilaa voidaan säädellä. Rauha tosin olisi koetuksella, kun yrittäisimme päättää sopivaa keskilämpötilaa. Mihin kohtaan ruuvaamme termostaatin? Ei olisi helppoa sekään.

Mainitsin aiemmin luottamuksen. Päättäjiemme on säilytettävä meidän uskomme heihin. Heidän on myös säilytettävä keskinäinen luottamus. Jos nykyistä tilannetta katsoo, niin ei niin hyvältä aina näytä. Siihen oli joskus käytössä sanonta ”Luotan kuin Neuvostoliittoon”. Joku ei niin boomeri kysyi keskustelupalstalla taannoin, että oliko pomon hänelle tokaisema henkilöarvio kohteliaisuus. Toivottavasti hän ei lopullisesti menettänyt itsekunnioitustaan vastauksia lukiessaan.

Lehden etusivulle