Siirry sisältöön

Sotilasaikakauslehti

1/2022 Kolumnit

Polttopiste

Sumujen saari

Olen sosiaalisessa mediassa ehkä hieman kaihoisasti seuraillut kurssiveljien eläkekahvitteluja. Yksi kerrallaan he ovat siirtyneet reserviin jatkamaan elämää aktiiviuran jälkeen. Jos kaiho on ehkä, niin ylpeys on varma. Toinen toistaan upeampia miehiä – kurssillamme ei ollut naisia – on tinkimättä täyttänyt tehtävänsä välitavoitteeseen asti.

Kun valmistuimme vuosia sitten, maailma oli erilainen. Ei meille ollut mitään epäselvää siinä, miksi Suomi koulutti sotataidon ammattilaisia ja ylläpiti isoa reserviä. Naapuri oli koko kirjoitetun historian ajan osoittanut sanoin ja teoin, että sen rauhantahtoisuuteen ei voinut luottaa. Se korahteli oman mahdottomuutensa edessä. Valmistauduimme siihen, että suurvallan viimeiset nytkähdykset heilauttaisivat myös meitä.

Onneksi pahimmilta uhkakuvilta vältyttiin, ja Suomi pääsi lähemmäs sitä länttä, jonka osa se halusi olla. Ehkäpä ”uusi maailmanjärjestys” ei olisikaan hassumpaa pohjolan asukeille.

Hulluja nuo ruotsalaiset

Neuvostoliiton raunioista nousi Venäjä. Se oli heikko ja vihainen. Ei niin heikko, että se olisi hyväksynyt tšetšeenien itsenäisyyden. Varusmiehille pidettävien turvallisuuspolitiikan luentojen aineisto oli karua materiaalia. Kuvat pysäyttivät. Niissä näkyi suurvaltapolitiikan jatkaminen muilla keinoin. Päätimme kuitenkin lähes kollektiivisesti sulkea silmämme siltä, että Venäjä ei halunnut tulla osaksi läntisten demokratioiden perhettä. Se jäi porstuan puolelle hellimään suuruuden päivien muistoa. Siinä sivussa alkoi toinen Tšetšenian sota, jossa Venäjän menestys ei perustunut ainakaan ihmisoikeuksien ja sodan lakien kunnioittamiselle. Ei vastarintakaan niille pohjautunut, mutta se ei tee väärää oikeaksi.

Lännessä kremlologeille annettiin kenkää. Ilmeisesti Venäjän tutkimus rinnastettiin paleontologiaan. Neuvostoliiton hajoaminen tulkittiin meteorin iskuksi menneen ajan dinosauruksille. Suuruudenpäiviä ja mennyttä aikaa haikailevia kohdeltiin kuin kylähulluja – joita he epäilemättä saattoivat olla. Niinpä 2000-luvun alussa Venäjän muutos jätettiin sillensä. Lännellä oli muuta puuhaa Afganistanissa, Irakissa ja muissa tärkeämmissä hankkeissa. Kiinakin alkoi jo kolkutella portteja. Virallisista tulevaisuuskatsauksista siivottiin huolellisesti pois sellaiset kehityskulut, joiden päässä olisi odottanut aggressiivinen Venäjä. Sehän oli ystävä ja mahdollisuus.

Suomessa pidettiin jääräpäisesti kiinni ajatuksesta koko maan puolustamisesta ja katseltiin naapurin puuhia perinteisen epäluuloisesti. Terve varautumisen mentaliteetti ei tietenkään läpäissyt koko yhteiskuntaa tai osan päättäjistä nostamaa ideologista suojakenttää, mutta täydelliseltä romurallilta sotavarusteiden osalta vältyttiin. Itse asiassa muiden kiire päästä aseistaan eroon täytti valtion varastot ihan mukavasti ja suhteellisen edullisesti. Ruotsin puuhia oman puolustuksensa ja kenties maailman parhaan kokonaismaanpuolustusjärjestelmän alasajamiseksi seurattiin sydän syrjällään. En usko olleeni universumin ainoa ihminen, jonka mielestä länsinaapuri oli tekemässä uutta alalukua suurten munausten kirjaan. Eikun ollaan höveleitä. Kokonaista lukua.

Venäjän nousu

Hiljalleen keisari alkoi saada uusia vaatteita oikeista langoista. Ylijäämäkankaasta punottiin hittoköyttä tšetšeeneille, moldovalaisille, georgialaisille ja viimein ukrainalaisille. Länsi seisoi tumput suorana reset-nappulan vieressä, kun Venäjä alkoi vakiinnuttaa vaikutuspiiriään. Jokainen tuuma venäläistä arvovaltaa maksettiin verellä.

Vasta Ukrainan ja sittemmin Syyrian tapahtumat läpsäisivät läntiset päättäjät ylös Ruususen unesta. Siinä vaiheessa tupa oli jo kylmä, ja porstuassa kolina kävi kovemmaksi.

Venäjän päättäjien mielentilaa on vaikeata arvioida. Välillä tuntuu siltä, että länsimainen kasvatus ei yksinkertaisesti anna eväitä naapurin ymmärtämiseksi. Toisaalta omassa suvussani pidettiin vihaa väritelevision vuoksi melkein 30 vuotta. Olisi se jatkunut kauemminkin, mutta asianomaiset kuolivat. Kyllähän entisten liittolaisten menettäminen lännelle kirpaisee vähintään saman verran, joten turpaan vaan ja onnea.

Piittaamattomuus vastareaktioista, niiden aiheuttamat taloudelliset menetykset, imagon rapautuminen ja kansainvälisen arvostuksen hiipuminen tuntuvat isolta hinnalta Venäjän saneluvallan ylläpitämisestä. Selitys ei voi olla niin yksinkertainen, että koulukiusaaja saa sadistista nautintoa kiskoessaan pienempien kalsareita korviin. Toisaalta rehtori ja opettajat eivät tee mitään tuntuvaa puuttumista, vaan kenties keskittyvät miettimään kiusaajalle sopivaa terapiamuotoa. Yleisymmärtäjien pitäessä kokousta unisex-vessasta kuuluu kurlutusta, kun naapurin natiaiset saavat lisäkyytiä pää pöntössä.

Hyvät idänsuhteet uskontona

Suomessa kauhisteltiin sopivalla annoskoolla, kun Venäjä vaati Naton itälaajentumisen pysäyttämistä. Eihän nyt Venäjä sanele itsenäisten valtioiden ulkopolitiikkaa? No sanelee. Taatusti sanelee, jos annetaan puhevalta. Ihan oikeasti. Kaikki ne, jotka ovat ajatelleet Suomen kuuluneen Neuvostoliiton ja Venäjän intressipiirin tai pikemmin puskurivyöhykeajattelun ulkopuolelle käsi ylös. Tietysti olemme reuna-alueella, mutta emme kokonaan poissa operaatiokartoista tai poliittisesta keskustelusta.

Suomessa on valitettavasti kotikutoinen joukko ihmisiä, joiden mielestä olisi parempi pitää suu soukemmalla eli aiheuttaa mahdollisimman vähän ryppyjä kansojenväliseen rakkauteen. Länsimaita johtaa iso ja paha USA, joten on itsestään selvää, että Suomen on pysyttävä kaukana lännestä ja sen sotateollisesta kompleksista. Länsimainen demokratia, ihmisoikeuskäsitykset ja markkinatalous ovat vain savuverhoa hyökkäysaikeille Venäjää vastaan. Sellaiseen peliin ei pidä Suomea vetää mukaan, vaan pysyttelemme piilossa kuin Avalonin saari. Osa näistä ajattelijoista on ilmeisesti muutakin kuin kotikutoista. Perusidea on se, että Venäjä voi määritellä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivat.

Nyt eläköityvien veljien palvelusuran aikana suomalainen julkinen keskustelu on muuttunut. Vanhaan hyvään aikaan tasavallan presidentti myllytti valtion suunnan, ja muut pysyivät hiljaa. Sitä kutsutaan suomettuneisuuden ajaksi. En tiedä, kuinka ylpeä pitää olla siitä, että Sibelius, sauna ja sisu ovat saaneet kyseisen termin kansainväliseksi seurakseen. Tietysti kyseessä oli valtiollinen henkiinjäämiskamppailu, mutta me teimme siinä jopa liian hyvää työtä. Neuvostoliittolaiset asiamiehet olivat pää pyörällä, kun suomalaiset tarjosivat poliittisia palveluksiaan jopa ilmaiseksi.

Mahdolliset vastarannankiisket perattiin nopeasti ja tehokkaasti poliittisesta eliitistä ja kulttuurielämästä. Käyttäydyimme kuin jonkin hassun uskonlahkon tiukkapipot, joilta karkotuspäätös yhteisöstä napsahti perin herkästi. Neuvostoliiton julkinen epäileminen oli vähintään fasismia, todennäköisesti natsismia ja aivan varmasti valtiorikos. Nykyisin Venäjän epäileminen on enää vain CIA:n salajuoni ja informaatiosotaa. Venäjä tosin tekee parhaansa osoittaakseen kansainvälisen epäluulon oikeutetuksi.

Nyt eläkkeelle siirtyvät veljet ovat todistaneet Neuvostoliiton hajoamisen, kylmän sodan päättymisen, Jugoslavian hajoamissodat, Venäjän uuden nousun sotineen, Irakin ja lännen sodat, Afganistanin operaation, Euroopan unionin ja Naton laajentumisen, Georgian ja Ukrainan sodat, sotilaallisten jännitteiden lieventymisen ja kiristymisen lähialueellamme sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksen. Onko se paljon vai vähän yhden uran varrelle? Monelle heistä tärkeintä on ollut se, että Suomi on ja pysyy itsenäisenä riippumatta siitä, miten maailma velloo ympärillä. Kaikkien kannattaisi kokeilla sitä.

Juha-Antero Puistola

Kolumnisti / Polttopiste

Lehden etusivulle

Muita artikkeleita

5/2021 Kolumnit

Polttopiste

Halutaanko Suomeen pieniä vihreitä miehiä?