Suomen matka YYA-ajasta Naton jäseneksi

Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan muutti maamme turvallisuustilannetta ja toisen maailmansodan jälkeistä ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaamme, joka oli alkanut Pariisin rauhansopimuksesta 1947 ja YYA-sopimuksesta (sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta) Neuvostoliiton kanssa 1948.

Pääministeri K.A. Fagerholmin hallituksen ohjelma 1948 kuvasi alkanutta Neuvostoliiton vaikuttamisen aikakautta. Ohjelman mukaan ”Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus perustuisivat YK:n periaatteiden ja YYA-sopimuksen pohjalle.”
Tästä eteenpäin aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka 1991 ulkopolitiikkamme linja kiinnittyi YYA-sopimukseen.

1970-luvulla tämä YYA-keskeisyys nousi ulkopolitiikkamme tärkeimmäksi asiaksi. Tätä kuvaa pääministeri Kalevi Sorsan II hallituksen ohjelma 1977: ”Hallitus pyrkii turvaamaan maan elintärkeät edut noudattamalla rauhaan ja kansainväliseen yhteistyöhön tähtäävää puolueettomuuspolitiikkaa Paasikiven-Kekkosen linjan mukaisesti. Tämän politiikan pohjana on YYA-sopimus, johon nojautuen hallitus toimii aktiivisesti hyvien naapurisuhteiden kaikinpuoliseksi lujittamiseksi Neuvostoliiton kanssa.”
Tätä toistettiin Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

Naton rooli nähtiin merkityksellisenä ensimmäistä kertaa pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelmassa 1999, vaikka liittoutumattomuus nähtiin edelleen toimivana. Ohjelman mukaan ”Suomi osallistuu rauhanturva- ja kriisinhallintayhteistyöhön mm. Naton rauhankumppanuusohjelman puitteissa.”

Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmassa 2007 ensi kertaa esitettiin mahdollisuus liittyä Naton jäseneksi. Sen mukaan ”sotilasliittoon kuulumaton Suomi ylläpitää ja kehittää kansallista puolustusta ja uskottavaa suorituskykyä, osallistuu täysipainoisesti EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja kriisinhallintayhteistyöhön, kehittää rauhankumppanuutta Naton kanssa ja säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä.”
Alkoi Nato-option aikakausi.

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa 2011 todettiin mahdollisen Nato-jäsenyyden perustuvan omiin kansallisiin turvallisuus- ja puolustuspoliittisten intresseihimme. Seuraavassa pääministeri Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa 2015 otettiin Nato-yhteistyössä seuraava askel. Laaditun ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä arvioitiin mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutukset Suomelle.

Pääministeri Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa 6.6.2019 kuvattiin jo tilannetta, jossa Suomi voisi hakea Naton jäsenyyttä. Suomi halusi ylläpitää kansallista liikkumatilaa ja valintamahdollisuuksia. Mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä tarkasteltaisiin ”aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioon ottaen.”

Muutoksen hetki oli 24.2.2022, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Lopputuloksena oli Suomen jäsenyys Natossa huhtikuussa 2023. Uusi ulko- ja turvallisuuspolitiikan aikakausi on alkanut. Suomesta on tullut turvallisuuden tuottaja Pohjois-Eurooppaan.

Lehden etusivulle