Kasvavasta puolustusbudjetista osuus myös henkilöstölle
Suomen reilut kaksi vuotta kestänyt Nato-jäsenyys on ollut turbulenttia aikaa. Jäsenyyteen lopulta johtanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei näytä laantumisen merkkejä, eikä elämä maapallolla ole ainakaan rauhallisemmaksi muuttunut: Juhannuksen alla leimahti jälleen uusi kappale Lähi-idän ruutitynnyrissä, kun maailman ydinasevaltioiden määrä haluttiin pitää vakiona taas hetken. Kiinan hyökkäysvalmisteluista Taiwaniin ei ole hetkeen Suomessa uutisoitu, mutta se ei tarkoita valmisteluiden loppuneen, vaan ballististen ja risteilyohjusten pakokaasu on haissut muualla päin maailmaa.
Maailmanpoliittisen myllerryksen keskellä Nato-maat kokoontuivat huippukokoukseensa Haagissa. Keskiviikkona 25.6. päättyneen kokouksen asialistalla oli pelkistetysti liittokunnan yhtenäisyys, uskottavuus ja siten myös sen tulevaisuus. Kaksipäiväiseksi typistyneessä kokouksessa vältyttiin suuremmilta katastrofeilta, ja lopulta jäsenvaltioiden julkilausuman mukaan kaikki sitoutuvat raudanlujasti Artikla 5:een, puolustusmenojen kasvattamiseen viiteen prosenttiin sekä puolustusteollisuuden ja Ukrainan tukemiseen.
Viiden prosentin tavoitetaso koostuu kahdesta osasta: 3,5 prosenttia varsinaisia puolustusmenoja ja 1,5 prosenttia muita puolustukseen liittyviä menoja. Vain Puola täyttää vaatimuksen jo nyt; muiden jäsenmaiden tulee saavuttaa taso 2035 mennessä. YLEn laskelmien mukaan esimerkiksi Italian pitäisi yli tuplata nykyiset puolustusmenonsa noin 75 miljardiin euroon.
Suomenkin kohdalla tason nousu on merkittävä, mutta mihin kasvavat rahamäärät oikein kannattaisi laittaa?
Suunnittelematon rahan kuluttaminen maanpuolustukseen puolustusbudjetin kasvattamisen nimissä ei palvele veronmaksajia eikä järkevässä suhteessa tuota suorituskykyä. Kalustoa ollaan hankkimassa tarpeeseen ja infraa rakentamassa syystä, mutta henkilöstöön käytettävä osuus kasvavasta puolustusbudjetista loistaa vielä poissaolollaan kaikista keskusteluista. Perinteisen kolmannes kalustoon, kolmannes toimintamenoihin ja kolmannes palkkoihin -mallin tasapainolle on syynsä.
Tekijöistä on pulaa, eikä korvaajia saa rahalla siviilimarkkinoilta, joten nykyisistä kannattaa pitää kiinni.
Kun puolustusmenot ja -markkinat kasvavat, tulevat puolustusteollisuuden yritykset kilpailemaan osaajista. Monelle sotilaalle tullaan kravatin väriä vaihtamalla tarjoamaan samaa palkkaa, mutta se vain maksetaan kahdesti tai kolmesti kuussa. Siirtymisen kynnys helpottuu sitä mukaa, kun ero korvaukselle menetetystä vapaa-ajasta kasvaa.
Jos omasta henkilöstöstä ei pidetä huolta, osaavan henkilöstön poistumasta tulee ongelma, joka näkyy ja tuntuu. Satoja miljoonia kappaleelta maksavia rannikkokorvetteja ei täysimittaisesti hyödynnetä Itämerellä, mikäli henkilöstöä ei arvosteta – tai sitä ei syystä tai toisesta ole työkuorman jatkuvasti kasvaessa. Sama koskee mm. suorituskykyhankkeita ja varusmieskoulutusta, joiden laadukkaalle toteuttamiselle koko kenttäarmeijamme kyky perustuu.
Henkilöstöön sijoitettava varallisuus tuottaa pysyvyyttä ja parantaa jaksamista eli kehittää suorituskykyä.
Kyse ei ole pelkästä palkkasummasta, vaikka silläkin on väliä, vaan työntekijöiden tukemisesta muinkin keinoin, jotta he olisivat mahdollisimman hyviä ja motivoituneita työssään – ja se on maanpuolustuksen etu.
