Viime aikoina Puolustusvoimien piirissä keskustelua on herättänyt korkeissa sotilasviroissa toimineiden karenssien pituus ja tarpeellisuus.  

Puolustusvoimain komentaja totesi lauantaina Ylen haastattelussa puolustushallinnon esitykseen nojaten, että karenssit voisivat olla kaksikin vuotta ja soveltaa niitä tapauskohtaisesti. Kysyttäessä, onko puoli vuotta liian lyhyt aika, ei vastausta saatu.  

Hän myös mainitsi, että ”lobbaus voi joskus olla haitallista. Jos tehdään jotakin sellaista, joka väärentää kokonaiskuvaa, ja se vaikuttaa haitallisesti isoihin hankintoihin.” 

Näkökulma kuulostaa olevan se, että tarvitaan pidempi karenssiaika ja karenssia katsotaan tapauskohtaisesti. Hän toi asian esille puolustushallinnon tavoitteena. On huomattava, että siinä tapauksessa pidempien karenssien tulee koskea myös poliittista puolta.  

Karenssiasiasta on keskusteltu viime vuosien aikana, kun valtionhallinnosta on siirrytty elinkeinoelämän palvelukseen. Sotilaiden osalta tilanne on hieman erilainen kuin poliittisella toimijalla tai vaikkapa ministeriön virkamiehellä, sillä meillä on salassapitovelvollisuus virkatehtävissä käsitellyistä asioista.  

Olemme upseereina tottuneet siihen, että valtio pitää oikeuksistamme huolta. Kuten komentaja totesi Ykkösaamussa, on laki kaikille sama – ja mielestäni jatkossakin sen on oltava. Siksi olisi tärkeää tässä tilanteessa muodostaa yhtenäinen kanta niin monia koskevaan asiaan.  

Karenssiaika voisi toki olla pidempi kuin nykyisellään, mutta lainsäädäntö ei voi syrjiä ketään. Valtion virkamieslain mukaisesti karenssiasia koskee kaikkia virkamiehiä, eikä tiettyä hallinnonalaa tai tehtäviä. Virkasuhde on julkisoikeudellinen palvelussuhde, jossa valtio on työnantajana ja virkamies työn suorittajana. Lain tavoitteena on turvata valtion tehtävien hoitaminen tuloksellisesti, tarkoituksenmukaisesti ja oikeusturvavaatimukset täyttäen, sekä turvata virkamiehelle oikeudenmukainen asema suhteessa työnantajaan. 

Puolustusministeriö esitti karenssiajan pituudeksi vuotta, kun virkamieslakia päivitettiin. Eduskunnan hallintovaliokunta kuitenkin katsoi, että lakiesityksen tavoitteet voidaan saavuttaa lyhemmälläkin enimmäiskarenssiajalla. Valiokunta viittasi mietinnössään muun muassa Norjassa vähän aiemmin voimaan tulleeseen rajoitusaikaan, joka oli kuusi kuukautta. Yli puoli vuotta on virkamiehelle pitkä aika olla poissa kykyjään vastaavista tehtävistä, jos henkilöllä on asiantuntemus ja kokemus jollekin alalle. Perustuslaissa on oikeus elinkeinon harjoittamiseen.  

Lisäksi on syytä muistuttaa hallintovaliokunnan korostaneen, että pääsääntöisesti virkamiesten siirtymistä valtion palveluksesta uusiin tai toisiin tehtäviin voidaan pitää ongelmattomana, eikä sitä tule rajoittaa enempää kuin on välttämätöntä. On kuitenkin tilanteita, joissa virkamiehen siirtyminen toisiin tehtäviin valtionhallinnon ulkopuolelle ilman mitään rajoituksia voi johtaa eturistiriitoihin.  

Asiaa pohdittaessa on hyvä asettua myös virkamiehen asemaan. Eläkkeelle siirtynyt virkamies voi antaa osaamistaan edelleen yhteiskunnalle ja valtiolle kehittämällä järjestelmiä yritysmaailman palveluksessa. Jos tarjous yrityksestä tulee, niin se kannattaa käyttää. Tuskin yritys odottaa kahta vuotta ja palkkaa tarvitsemansa osaajan enää sen jälkeen. Tällaisessa tilanteessa kukaan ei hyödy pitkästä karenssiajasta ja julkisuudessa keskustellaan taatusti ”pitkästä joutenolosta”.